Seurakunnan jäsenyys

Kupoli 4/2017, pääkirjoitus

Seurakunnan jäsenyys

”Olen ortodoksi.” Usein määrittelemme itsemme tällä tavalla, esimerkiksi keskustellessamme uusien ihmisten kanssa. Eri maissa kirkon jäsenyys ymmärretään eri tavoin. Olemme toki kaikki ortodokseja sen takia, että meidät on kastettu ortodoksisen kirkon jäseniksi. Suomessa kirkkoon kuuluminen ymmärretään kuitenkin myös seurakunnan jäsenyyden kautta. Jos haluamme olla seurakunnan jäseniä, meidän pitäisi liittyä seurakuntaan.  

Seurakunta palvelee jäseniään eri tavoin. Kirkolliset toimitukset, kuten kasteet, avioliittoon vihkimiset ja hautaan siunaamiset ovat seurakunnan jäsenille ilmaisia. Pappi on myös tarvittaessa valmiudessa lähtemään esimerkiksi sairaan seurakuntalaisen luo viemään Pyhää Ehtoollista. Tämä kaikki on mahdollista seurakunnan jäseniltä kerättävän kirkollisveron turvin; maissa, joissa kirkolla ei ole veronkanto-oikeutta, on tapana suorittaa kirkollisista toimituksista erillinen maksu.

Seurakunnan jäsenyys ei kuitenkaan ole vain kaupallinen sopimus tai jonkinlainen maallinen hyötysuhde. Seurakunnalle ja seurakuntalaisille on annettu tärkeä ja hieno rooli maailmassa. Pyhän apostoli Paavalin sanat efesolaisille kertovat jotakin tämän tehtävän olemuksesta: ”Seurakunta on Kristuksen ruumis ja Hänen täyteytensä, Hänen, joka kaiken kaikessa täyttää” (Ef. 1: 23).

Jo vuosien ajan olen sanonut seurakuntalaisille: ”Tulkaa kirkkoon”. Tämä sama kutsu on edelleen voimassa. Kirkossa käyminen on tärkeä ja hyvä asia. Seurakuntalaisina voimme tehdä kuitenkin myös muita asioita, jotka todistavat siitä, että olemme ortodokseja ja seurakunnan jäseniä. Jokainen meistä voi olla seurakuntalainen eri tavalla. Osa meistä on aktiivisia jumalanpalveluksissa ja seurakunnan toiminnassa, kuten kerhoissa tai vapaaehtoistyössä. Tällainen aktiivisuus näkyy myös muille seurakunnan jäsenille innostavana esimerkkinä. Osa seurakuntalaisista pitää niin sanotusti matalaa profiilia, mutta tekee väsymätöntä työtä lähimmäisten puolesta tekemättä siitä sen suurempaa numeroa kenelläkään.

Pyhät isät puhuvat ”liturgiasta liturgian jälkeen”. Liturgian ei nimittäin pitäisi päättyä sydämissämme siihen, kun kävelemme ulos kirkon ovesta palveluksen jälkeen. Kun lähdemme kirkosta, olemme edelleen kristittyjä ja seurakuntalaisia. Liturgia jatkuu perheen piirissä tai lähimmäisten kanssa. Erityisesti sunnuntait ja juhlapäivät ovat lepo- ja rukouspäiviä, mutta myöskin oikein sopivia päiviä hyvien tekojen tekemiselle. Hyviä tekoja voi tehdä monella tavalla. Hyvä teko voi olla myös sielullista apua lähimmäiselle.

Kun puhutaan seurakuntalaisen asemasta ja tämän aseman vahvistumisesta, voimme muistaa Pyhän apostoli Paavalin sanat heprealaisille: ”Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan” (Hepr. 10: 25).

Kirkkoherra Ion Durac

Teksti on julkaistu Turun ortodoksisessa seurakuntalehti Kupolissa numerossa 4/2017.