Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leon paastokirje suuren paaston alkaessa.

 

Ihminen, missä sinä olet?

Kirkkovuoden kierrossa suuren paaston alku ja sovintosunnuntai on eräänlainen käännekohta. Se antaa meille mahdollisuuden 40 päivän ajan pohtia keitä olemme, miten olemme ja missä olemme. Se liittää meidät erityisesti kahteen teemaan: Aadamin karkotukseen paratiisista ja anteeksiantamiseen.

Sovintosunnuntain kirkkoveisujen tehtävänä on johdattaa meidän ajatuksemme esivanhempiemme syntiinlankeemukseen ja paratiisista karkottamiseen. Kuvaavaa on, että veisut puhuttelevat meitä preesensissä, jolloin jokainen meistä voi samaistua Aadamiin ja Eevaan: ”minä olen häpeällisillä synneillä saastuttanut sieluni”, ”minä olen langennut pois”, ”minä olen tuomittu syömään vaivalla ja hikoillen saatua leipää”, ”minä olen ahdistuksessa”, ”olen Eedenistä karkoitettu”.

Karkotus paratiisista on viestiltään samankaltainen Luukkaan evankeliumin tuhlaajapojan vertauksen kanssa. Paratiisin ulkopuolella oleminen on kodin ulkopuolella olemista, elämistä välinpitämättömyydessä kaukana vieraalla maalla. Samalla se tarjoaa jokaiselle tilaisuuden oman itsensä ja Jumalan, Isän kodin, löytämiseen.

Yhtäläisyyttä voimme hakea myös psalmista 137, ”Baabelin virtain vieriltä”, jota lauletaan kirkkomme jumalanpalveluksissa ennen suuren paaston alkua. Puhutteleva psalmi kertoo traumaattisesta elämästä Babylonian vankeudessa. Samalla se tulvii kaipuuta takaisin kadotettuun kotimaahan.

Kuten tuhlaajapoika kaipasi takaisin isänsä kotiin, myös meidän pyrkimyksenämme on vaeltaa kohti kaivattua isänmaata. Israelin kansalle epävarmuuden aikakausi oli suuren älyllisen luovuuden epookki. Se oli aikaa, jonka myötä juutalaisuudesta tuli kirjan uskonto. Perimätiedoin välitetty viitteenomainen ja katoavainen myytti väistyi musteella papyrukselle kirjoitetun uskon tieltä – uskon, joka ei ollutkaan enää yhtä epäsuoraa ja moniselitteistä. Brittifilosofi Kenan Malik kuvaa tätä tapahtumaa osuvasti: ”Deuteronomium muutti koko uskon luonteen. Mythos sai väistyä logoksen tieltä, runous teologian, allegoria oikeaoppisuuden”. Karkotus siis pakotti ihmisen pohtimaan olennaisimpia kysymyksiä omaan identiteettiinsä liittyen. Ehkä pelko sen häviämisestä antoi kimmokkeen kerätä perimätietoa yhteen.

Suuren paaston alkaessa emme muistele pelkästään paratiisia, Jerusalemia – Isämme kotia. Pyrimme pikemminkin tiedostamaan, että jotain on mennyt kauhistuttavalla tavalla väärin kapinamme takia. Pyhän Simeon Uusteologin mukaan olemme kuin Egyptistä johdettu ja mannalla syötetty Israelin kansa. Samaan aikaan kun Jumalan manna oli heidän suussansa, he pilkkasivat ja palvoivat epäjumalia ja tekivät pahuutta. Samoin teemme mekin liturgian jälkeen, vaikka olisimmekin osallistuneet Kristuksen ruumista ja verestä pyhässä ehtoollisessa.

Ihminen teki syntiä alusta alkaen, ja Jumala tiesi, että hän tekisi niin. Luomiskertomuksen horisontti ja tarkoitus on kuitenkin ehdottoman universaali ja sulkee syliinsä koko ihmiskunnan, koko ihmisyyden. Esiintyipä ihmiselämä sitten kuinka surkeassa ja vääristyneessä muodossa tahansa, meidät on luotu Jumalan kuvaksi vastaamaan elämällämme kaiken aikaa Luojamme puhutteluun. Meidät on luotu keskusteluyhteyteen Luojamme kanssa. Kuulemme Hänen puhuttelunsa, ymmärrämme sen koskevan meitä ja kykenemme vastaamaan Luojallemme. Syntiinlankeemuskertomuksessa kerrotaan, kuinka ihminen halusi hallita elämänsä kokonaisuutta Jumalan tavoin, asettaa itsensä Jumalan paikalle. Ihmistahdon asettaminen Jumalan tahdon yläpuolelle rikkoi luomakunnan järjestystä. Se oli järjetön ja luonnoton teko, jonka vuoksi Jumala esittikin kysymyksen: ”Missä sinä olet?” (1 Moos. 3:9). Kysymystä ei esitetty, jotta tiedettäisiin ihmisen konkreettinen olinpaikka paratiisin puiden seassa. Se esitettiin ihmiselle, jotta hän tiedostaisi oman moraalisen paikkansa luomakunnassa. Se on vaatimus tulla ulos piilosta ja kohdata tilinteon hetki. Kuolema tuli ihmisen osaksi.

Rikkomus, kapinointi Jumalaa vastaan – pyrkimys luomisessa asetettujen rajojen yläpuolelle pääsemiseksi – ei jättänyt ihmistä rauhaan Eedenissä, eikä se jätä meitä rauhaan nytkään. Olemme syntyneet maailmaan, jossa on helppo tehdä pahaa ja vaikea tehdä sitä, mikä on hyvää. Jumalan kuva kuitenkin pysyy meissä ja kuvalle kuuluvien ominaisuuksien käyttäminen on meille jo luomisen yhteydessä annettu tavoite. Päämääränämme on siis Jumalan kaltaisuuteen (theosis) pyrkiminen. Lankeemus ei tuhonnut kykyämme valita, kykyämme totella tai olla tottelematta. Vapaus nähdään kirkkomme perinteessä niin olennaisena osana ihmisyyttä, että ilman sitä emme ole ihmisiä emmekä voi elää ihmisen elämää. Ilman vapautta ei meillä ole vastuutakaan – ne edellyttävät toinen toisiaan.

Kirkkoisät eivät niinkään käytä sanaa ”lankeemus” (ptoseis) kuvatakseen mitä Aadamille tapahtui. Sen sijaan he puhuvat siitä, mitä Aadam teki. Hän kapinoi ja kääntyi pois Jumalasta. Isien teologia ei kadottanut suurta visiota maailmasta luotuna paikkana, rakkauden liitto Jumalan kanssa oli edelleen mahdollinen. Ihmiset voivat palata Jumalan armolla takaisin alkuperäiseen olemukseensa Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi.

Kirkkomme traditiossa Aadamia pidetään katumuksen alkutyyppinä. Kirkko muistelee Aadamia ihmisenä, jonka katumus mahdollisti hänen lunastuksensa helvetistä Kristuksen ylösnousemuksessa. Ja tämä on tärkeätä tiedostaa, sillä vain tätä kautta voimme samaistua nyt Aadamista kertoviin kirkkoveisuihin: ”Oi kallisarvoinen Paratiisi, Sinä ihana kauneus, Jumalan rakentama asumus, loputon ilo ja nautinto, vanhurskasten kunnia, profeettain riemu ja pyhien asunto, rukoile lehviesi äänellä kaikkien Luojaa, että Hän aukaisisi minulle ne portit, jotka olen rikkomuksellani sulkenut, ja että Hän soisi minun osallistua elämän puusta ja siitä ilosta, josta muinoin sinussa nautin”.

Paasto on katumuksen, rukouksen, anteeksipyytämisen ja -antamisen aikaa. Sen mittapuun mukaan paljon paastoava on paljon rakastava. Hyödyntäkäämme paastonaika siis hyvin, kuten Johannes Krysostomos opettaa: ”Näytä se teoissasi. Missä näet köyhän, ole armelias. Jos näet vihamiehen, tee sovinto”.

Käykäämme paaston pyhitettyyn aikaan myös vastuullisesti, sillä meitä edelleen koskettaa Jumalan meille osoittama kysymys – ”Missä sinä olet?”.