Kupoli 1/2019, pääkirjoitus

Kiitollisuus – kaikesta

 

Kiitollisuus. Se on tämän joulun ajan sana, ajatus ja tunne. Se siivittää oman päivän kulun toimissa ja työssä sekä lepohetkissä. Se on koko ajan taustalla ja välillä niin voimakkaasti läsnä, että itkettää – vaikkakin ilosta.

Kiitollisuus ja ilo pienistä arkisista asioista ja ympäristön kauneudesta. Henkeä salpaavasta pakkasesta, joka saa luonnon kimaltamaan. Jalan alla narskuvasta hangesta. Tämän päivän kämmenenkokoisista (okei, nyt ehkä ikkupikkasen liioittelen) lumihiutaleista.

Kiitollisuus yhteisestä rukouksesta ja jumalanpalveluksista kaikessa kauneudessaan.

Kiitollisuus ihmisistä, tutuista ja tuntemattomista, joiden kanssa on taas tämän joulun aikana saanut viettää monta erilaista, hauskaa, iloista ja harrasta hetkeä.

Kiitollisuus, kun näkee näiden ihmisten – lähimmäisten – kirkkaana loistavat iloiset kasvot. Rupattelun sävyttämä leppoisa ruokailuhetki, taustalla ikonit ja juhlavalaistuksessaan salia koristava kuusi.

Kiitollisuus niistä lähimmäisistä, jotka viettävät juhlaa – ei niin lähellä.

Kiitollisuuden ja välittämisen osoittaminen saattaa usein jäädä ajatuksen tasolle. Tai osoitus on vaikkapa pieni ele, hymy, hyvän joulun toivotus. Useammin tulisi kuitenkin ilmaista ajatuksensa ääneen:

”Minä välitän.”

”Olet tärkeä.”

”Olen kiitollinen, kun saan olla tässä ja nyt.”

Tämän tekstin vuodatin joulun aikana sosiaalisessa mediassa. Vaikka tässä ollaan vielä joulun ja juhlan äärellä, jolloin erityisesti muistamme lähimmäisiämme ja vietämme aikaa heidän kanssaan, ei edellä mainittuja asioita tulisi juhla-ajan ulkopuolellakaan unohtaa.

”Kiittäkää, joka tilassa”, opettaa apostoli Paavali (1. Tess. 5:18, käännös 1938). Aina ei välttämättä tunnu siltä, että kiitokseen olisi aihetta. Jokaisen meidän elämässä on koettelemusten aikoja, jolloin tuntuu, kuin hukkuisimme niihin. Ja kuitenkin…

Pyrimme hyviin tekoihin lähimmäisiämme kohtaan. Kiitämme näin Jumalaa, jonka kuva on jokaisessa lähimmäisessämme. Kiitämme Jumalaa rukouksessa, kun hän on kuullut avunhuutomme elämämme myrskyissä. Mutta muistammeko, hyvinä elämän hetkinä, kiittää myös kaikesta jo ympärillämme olevasta hyvästä?

Ainakaan emme saisi unohtaa kiittää. Emme saa olla kuten ne yhdeksän spitaalista kymmenestä (Luuk. 17:11-19), jotka kyllä parantuivat, mutta unohtivat miten. Meidän tulee seurata tuon yhden parantuneen, samarialaisen, esimerkkiä: kiiruhtaa Herramme tykö, kiittää Häntä hänen laupeudestaan ja armostaan meitä kohtaan.

Kiittäkäämme siis Jumalaa aivan kaikesta, pienimmästäkin hetkestä elämässämme. Pieni sana lähimmäiselle, kiitos, saattaa olla suurimpia harppauksiamme kohti Jumalaa omassa kilvoituksessamme. Pyhän Iisak Niniveläsen sanoin: ”Sydän, joka kohoaa lakkaamatta kiitokseen, välittää Jumalan armolahjoja ihmiselle. – Suu, joka avautuu auliisti kiitokseen, saa Jumalan siunauksen, ja sydämeen joka tulvii koko ajan kiitollisuutta, lankeaa armo”.

Emmi Lainio

 

(Kuva: Emmi Lainio)